Olipa kerran muurahainen, joka oli ystävystynyt heinäsirkan kanssa. Muurahainen oli uuttera, raatoi auringonnoususta auringonlaskuun tuhansien kaltaistensa kanssa ja raahasi siemeniä ja muruja muurahaiskekoon. Heinäsirkkaa ei moinen työnteko huvittanut. Heinäsirkka vain soitteli viuluaan.
"Kuulehan", muurahainen sanoi sille kerran tauollaan, "viulusi soi kyllä kauniisti, mutta talvi tulee ja sinun pitäisi kerätä varastoon ruokaa." Heinäsirkka vain hymyili ja vingutti viuluaan.
Muurahainen ahkeroi yhä ja keräsi kekoon pienenpieniä murusia evääksi pitkää, kovaa talvea varten. Heinäsirkka vain soitteli soittelemistaan. Silloin tällöin muurahainen pysähtyi kuuntelemaan sirkan soittoa ja nakkasi muutaman murun sirkan maassa lojuvaan hattuun.
"En tahdo olla tylsä", muurahainen sanoi ystävälleen, "mutta sinun tosiaan pitäisi ajatella talvea. Sinun tulee nälkä. Tulee kylmä. Jäätä. Lunta. Monta metriä lunta!" Mutta heinäsirkka vain hymyili ja vingutti viuluaan. Se oli siinä oikein hyvä.
Kesä muuttui syksyksi, ja kun viimeinen lehti leijaili vaahterasta ja kylmä tuuli alkoi puhaltaa, muurahainen vetosi viimeisen kerran heinäsirkkaan. "Kuule nyt, vielä on aikaa. Maassa on vielä vähän murusia. Tee nyt pikkuisen töitä, niin ehkä selviät talvesta. Pistä nyt se viulu pois ja tee työtä."
Heinäsirkan hymy hyytyi. "Että pistäisin viuluni pois? Kuules nyt kaveri, minä lähden Las Vegasiin. Minut on buukattu 12 viikoksi Caesar´s Palaceen soittamaan. Olen harjoitellut koko kesän. Ettäkö pistäisin viuluni pois? Minä luulin, että sinä tiesit!"
Ja sen sanottuaan heinäsirkka pakkasi viulunsa ja lensi Vegasiin. Muurahainen saattoi aina sanoa: "Minä tunsin sen tyypin silloin, kun se vielä oli katusoittaja."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti